Ostoksilla

Mulla on ollu kauhee himo käydä kirppareilla ym. ostelemassa pikkuhiljaa jotain pientä vauvoille. Oonhan sentää jo melkein puolessa välissä raskautta (rv 17+6). Kun meillä on tässä lähiaikoina tarkotus muuttaa isompaan kämppään, nii vasta sitte ne isommat ostokset, ku ollaa muutettu.

Päätettii sit miehen kans mennä kiertelee vähä kirppareita ja kauppoja, jos sieltä vaikka löytys jotain kivaa halvalla. Kylhän sieltä löyty. Vauvan vaatteita vinot pinot ja kaikenmaaliman pikku krääsää.. Mutta mitää ei lähteny mukaa. Tuli oikee avuton olo, ku ei mitää osannu ostaa. Siinä taas huomas, kuinka uus juttu tää mulle on. Pitää sit uuestaa kokeilla kuun vaihteen jälkee, ku saa tietää, kumpia tuolla masussa kasvaa.

31.3. on rakenneultra ja ollaa miehen kans päätetty, et halutaa tietää sukupuolet. Helpottaa varmast elämää kummasti, ku voi ostaa sit tiettyjä juttuja miettimättä sitä, sopiikohan nämä varmasti kummallekaa. Ja ku oon luonteeltani muutenki itse kärsimättömyys, nii enhän mä muutenkaa malta oottaa sitä tietoa synnytykseen asti. :D

Olihan se kiva kaupungilla pyöriä, ku tuo masu alkaa pikkuhiljaa vauvamasua muistuttaa. Ylpeänä kannoin masuani ympäri kaupunkia. hihihi. Pieni huono puoli tietysti siinäki oli, että selkä väsy päivän mittaa kävelemiseen ja seisomiseen. Tiedän, tiedän... Ei mulla mikää maailman paras kunto olekaa. Ainakaa tällä hetkellä, ku ei oo oikee mitää liikuntaa jaksanu harrastaa. Se sit kostautuu, kivana alaselän särkynä tällee illalla.

Neulakammoinen

Huh! Eilen sain aikaseks vihdoin mennä sokerirasitukseen. Venytin sinne menoo muutaman viikon, mut neuvolan täti varas mulle ajan mun puolesta labraan, nii sinne oli sitte pakko mennä.

Olin iha paniikissa jo edellisenä iltana enkä oikein yllä saanu nukuttua. Onneks mies tuli mun tueksi sinne labraan. Noloa ehkä, mutta pelkään neuloja niin paljon. Aamulla oli kamala nälkä ja viel kamalampi jano, mutta oli vaa kestettävä. Labraan päästyä otettii vuoronumero ja istuttii oottamaa. Kyl siin melkein puol tuntii piti oottaa ennenku päästii sisää pistettäväks.

Ensin otettii sormenpäästä näyte. Siihe oon onneks jo tottunu ja se menee ilman sen suurempia pelkotiloja. Kone näytti tulosta 4.1 eli kai se on iha hyvä. Sit alko ahistus. Hoitaja otti ekan näytteen ja minuu pelotti suunnattomasti. Se oli onneks sekunneissa ohi ja sain huokasta helpotuksesta. Sitte piti juua se hemmetin litku. Se maistu todella makealta mansikalta. Onneks se oli kylmää ja onneks mul oli nii kauhee jano, et se meni hyvin alas. Sitte takasin odottelemaa..

Tuntu, ettei aika mee millää eteenpäin, ku oottelin seuraavaa neulaa. Olo oli viel sillon suhteellisen hyvä vaikka jännittikin edelleen. Tunnin päästä mut kutsuttiin nimellä samalle hoitajalle ja taas nous ahistus pintaan. Se oli taas sekunneissa ohi eikä se sattunutkaa nii paljoo, ku eka neula. Hoitaja kysy multa, et onko yhtää huono/oksettava olo. Sanoin ettei ole. Ja eikun takasin penkille istuskelemaan..

Tunnin päästä sama juttu. Nyt vaa toinen hoitaja kutsu mut nimellä huoneeseen ja vika näyte otettiin. Se teki kyl hiukan kipeää, mutta kestin senkin. Taas hoitaja kysy olo, että onko huono. Vastasin ettei ollu ja sain lähteä kotii. Kotimatkalla olo alkoi olla huono ja se paheni koko ajan pikkuhiljaa. Kotii päästyä söin yhen leivän ja samantien vessaan ja kaikki tuli ulos. Sen jälkee vesikää ei pysyny sisällä. Onneks ei ollu labrassa sitä oloa, ettei tarvinnut uudestaan alottaa toisena päivänä. Mutta olen todella tyytyväinen, että se on nyt ohi ja todella Todella ylpeä itestäni, että sain hoidettua sen kunnialla!

Ultran yllätyksiä

Sainpas vihdoin kaivettua ultrakuvat kovalevyltä nii pääsee taas kirjottelee. Oon siis nii laiska, etten jaksa uusia ottaa, ku noi otokset onnistu nii hyvin. Ja täyty tapella kyl jonku aikaa ennenku ne onnistu. :D

Taas siis pitkän pitkä odotus palkittiin ja 22.1. oli eka ultra! Jännitti iha pirusti mennä sinne, toisaalta pelottiki hiukan, ku muutaman viikon sisää kaikkii ajatuksii oli ehtiny miettimään. Onks siel ketää? Onko kaikki hyvin? Mitä jos ei ole hyvin? Mieheni kans mentii Kotkaan yhessä (tottakai) ja menin heti ilmoittautumaan. Mult pyydettii äitiyskortti ja piti kirjottaa lupa, että saako tietojani jakaa muihin sairaaloihin lähinnä, jos jotain sattuu. Sitten mentiin istumaan odotushuoneeseen ja mä en meinannu pysyä pöksyissäni.....

Hetken odotettua meidät kutsuttiin sisään ja mun piti käyä pötkölleen sellaseen suht epämukavaan asentoon sängylle ja nostaa paita ylös. Mukava nainen laittoin masun päälle jotain geeliä ja alko tutkimaan löytyykö sieltä mitään.

Ja kappas! Lainaten gyneä: Siellä on kahden kerroksen elämää! Eli niitä onkin kaksi! Uskomatonta. Olin iha ällikällä lyöty, mutta hyvin onnellinen. Ja muutenki kokemus oli todella tunteikas. Oli ihana seurata, ku pikkuset liikku ja kuinka erotti ja jonkinlaiset pikku kädet ja pikku jalat. <3 Ja kaikista ihaninta oli se, ku kuuli sydänäänet ekan kerran. Se sai mut iha kyyneliin..

Oli myös todella helpottavaa kuulla, että kaikki on hyvin. Niska turvotusta oli iha pikkusen, mutta se on kuulemma iha normaalia. Pikkuset oli silloin 8.1cm pitkiä ja sen takia laskettu aika siirtyi 4pv myöhemmäks eli 13.8. (kiitos, se ei oo perjantai, hihihihi). Seuraava ultra onki vasta 31.3. joten sinne asti on odotettava.